Kipua

"On mulla asiat joskus osuneet kohdalleen.
Se saattoi vahinko olla,
eikä tapahdu uudelleen.
Suru joskus käy, ja ikävää riittää;
kantaa laineet laivatkin.
Mistä mun pitäis ketäkin kiittää?
- Jossain on kai vastauskin.

 Siskosta tuli jo äiti asuntolainoineen.
Ostin kadun mieheltä pyörän,
joudun nyt oikeuteen.
Joku toinen aina edellä
ottaa irti kaiken minkä saa.
Mulla kun ei oo mitä oottaa,
ei se paljon haittaakaan.
Tässä elämä on:
oma, kallis, ja tarpeeton.
Joki joutava laineillaan
mua lastuna vie mukanaan,
ja ensin mä vapisin aaltojen alla.
Opin olemaan antautumalla.
Pohjallakaan ei yksinään olla:
alakulo on seurana haikeuden.
Luulin ennen, että jossain
mitataan tarkalleen,
milloin on annettu liikaa jollekin kantaakseen.
Se on pelkkä harha, perätön luulo,
toiset hölmöt uskoo niin.
Jäävät hartiat väkevän, suuren,
pieneksi kuin heikonkin.
Miks kysyt, miten käytän
päivät jotka vielä saan.
Tiedätkö, mitä sieltä jostain sitten edes tilataan?
Enkä opi sanomaan, et kaipaan,
vaikka pyydätkin."

-PMMP-Tässä elämä on-

Hei!

Muistaako joku vielä helmikuun postauksen, jossa muistelin, miten surullinen olin jossain vaiheessa?

Nooh. Nyt olen taas. On se vain jännä juttu, kuinka yhdessä hetkessä voi liitää korkeimmassa ulottuvuudessa, mutta pian taas onkin syvimmässä kuopassa.

"Kun sä putoot, ni sä putoot maahan asti
ja jos sä tiput korkeelta se sattuu s****nasti
keräät ittes mut uskallatko nousta enää,
pitäs toimii varovasti ettei loukkaa ketään
tai varsinka ittee, ettei tarvi taas itkee..."

"Parasta" on kun en edes tiedä, mikä tässä nyt eniten painaa mieltä maahan. On monia syitä, mutta mikä on se päällimmäisin. En tiedä.

"Mua pelottaa, ja haluun parkuu oon elossa, mut haluun juosta karkuun...
Sä kuljet vuosii laput silmil ni sä et nää mitään miten maailma sortuu sun jalkojen alta kumpa tää fucking painajainen ois vaan unta ei mun kaa olis enää kylmä ikinä ja sulla on niin pitkä aika elää ku toi kello tikittää kaikki loppuu aikanaan mä pidän kii siit et teen kaikkee muut ku pysyn paikallaan ja et voin täst ehkä joskus jollekkin kertoo. Tää on kuoleman pelkoo..."

Päällimmäiseksi tässä parin päivän aikana on noussut inho omaa ulkonäköä kohtaan. Voin seistä vartinkin peilin edessä, tuijottaa kuvajaistani ja miettiä mikä kaikki minussa onkaan pielessä. Se syö loppupeleissä aika paljon ihmistä.

Ei minua koskaan ole kiusattu ulkonäöstäni. Kukaan ei ole koskaan sanonut mitään pahaa siltä saralta, tai ei ainakaan sellaista mikä olisi kovin syvästi loukannut. Ensimmäiset "haukkumiset" mitkä minulle tulee ulkonäkööni liittyen mieleen on kysymykset "harjaaks sä koskaan hiuksias?" ja "ooksä anorektikko?". Ensimmäiseen kyllä, harjaan hiukseni päivittäin vähintään kolmesti, ne nyt vain sattuvat olemaan vähän tuollaiset; kuolleet ja räjähtäneen näköiset. Ja toiseen, ei, en ole anorektikko, vaikka olenkin laiha. syömisrytmini saattaa olla oudohko, mutta ei minulla mitään ole ruokaa, eikä painoani vastaan. Lihasta vain voisi olla enemmän...

Naamastani ei ole koskaan sanottu mitään pahaa. Ei ainakaan mitään niin pahaa että muistaisin. Mutta juuri naama minun mielestäni on ruma. 

Tai kyllähän minä muutenkin itsestäni löydän huonoja puolia...

Aina kun joku sanoo, että "kyllähän sussa nyt jotain mielestäs hyvää on" alan miettimään sitä. "Kyllähän mussa pakko nyt jotain hyvää on olla" ja taas menen peilin eteen seisomaan. Tuijotan kuvajaistani ja löydän vain kritiikkiä: "ei lihaksia, ruma naama, hiukset miten sattuu, hörökorvat, liian isot jalat, vänkyräpolvet...".

weheartit.com

Mutta se, mikä minun mielestä itsessäni on hienoa, ei näykkään peilistä. Sisäinen kauneus on tärkeintä, eikö? Minun mielestäni ainakin. Mutta tässä maailmassa se pelkkä sisäinen kauneus ei paljoa paina. Ja siksi olenkin surullinen. Pettynyt itseeni. Välillä tuntuu kuin koko maailma vihaisi...

Ja ei tuo toki ole ainoa syy, miksi olen taas tässä pisteessä. On niitä muitakin, mutta avaudutaan yhdestä kerrallaan ja silloin kun siltä tuntuu.

Sitä paitsi. Tänne kertominen auttaa. Ei haittaa vaikkei kukaan tätä lukisikaan, pelkkä kirjoittaminenkin auttaa.